Havahduin siihen tällä viikolla.
Kävelen nopeasti, ruksin yli kalenterista jo tehtyjä asioita, en oikein keskity mihinkään täysillä. Ajatukset harhailevat.
Pitäisi olla jo siellä.
Niin missä?
Tajusin, että olen kiirehtinyt tässä kuussa paikasta toiseen ihan riittävästi. On tuntunut siltä, että asioita on ollut vielä vaikka kuinka paljon hoidettavana. Esimerkkinä se, että olen ollut täällä kohta kuukauden ja sain vasta eilen hankittua astiat ja muut keittiöön tarvittavat jutut. Tänään avasin pankkitilin.
Mitä vielä pitäisi hoitaa? Niimpä, ei mitään. Kaikki onkin ihan hyvin. Voin alkaa nyt oikeasti elelemään täällä.
Tällä viikolla olen välillä päättänyt jäädä kotiin, vaikka luvassa olisi ollut tapaamisia tai muuta tekemistä. Haluan olla mukana kaikessa, mutta se on mahdotonta ja hyvä niin. Ei kaikkialla pidäkään olla. Tärkeintä on se, että on läsnä siellä missä kulloinkin on. Yllättävän vaikeaa, mutta mahdollista.
Tänään kävelin vähän hitaammin, fiilistelin, pääsin jo vähän lähemmäs rentoutumista. Keskityin tarkkailemaan sitä, mitä ympärillä tapahtuu. Ei ollut mihinkään kiire. Tässä on 9 kuukautta aikaa kävellä h-i-t-a-a-m-m-i-n. Myöhästyminen on joskus ihan hyvästä.
torstai 29. syyskuuta 2016
tiistai 27. syyskuuta 2016
Rupertikirtag
En ole nyt varma kirjoitinko otsikon oikein, koska tuohon sanaan on jotenkin niin vaikea saada oikeat kirjaimet. No kuitenkin, se tarkoittaa kirkkoon liittyvää juhlapäivää, jota vietetään 24.9. Perinteistä festivaalia vietetään Salzburgin vanhassa kaupungissa 21.-25.9. Kävelin viime viikolla festivaalialueen läpi monta kertaa, kun olin menossa orientaatioihin. Sunnuntaina kierreltiin aluetta vähän paremmin saksalaisen, puolalaisen, japanilaisen, venäläisen ja italialaisen kanssa. Sai taas pitkästä aikaa pukea Dirndlin päälle!
Lopuksi jäimme vielä katselemaan ilotulituksen, joka oli kyllä hienoin tähän asti näkemistäni. Japanilaisen tytön mielestä ei ollut kovin kummoinen. Kuulemma jonkin verran näyttävämpiä ilotulituksia voi nähdä Tokiossa. Saattaa olla perääkin. Muitakin saksalaisia liittyi seuraan ilotulitusta katsomaan ja ilta oli kaiken kaikkiaan oikein mukava. Olimme muuten tuossa karusellissa, se oli ihan huippuhauska! Minkäänlaista jonoa sinne ei ollut, piti vain nopeasti napata itselleen keinu. Valitettavasti jonkun pienen lapsen nenän edestä, mutta kyllähän vanhempienkin lasten täytyy joskus saada huvitella. Alin kuva on otettu opiskelija-asuntolamme aulassa puolalaisen tytön kanssa. Meillä oli tarkasti suunniteltu värikoodi.
Muutenkin viikonloppu oli onnistunut, eläintarhareissu oli myös hauska. Ajattelin kuitenkin, että tänne blogiin en sittenkään eläintarhareissukuvia laita. Lähes samat eläimet ne sielläkin oli, kuin esimerkiksi Korkeasaaressa. Tottakai joitakin eksoottisempia eläimiä. Salzburgin eläintarha on mielestäni ehdottomasti käymisen arvoinen! Eläintarhasta voi ihailla vuorimaisemia ja kävelyreitti on hyvin opastettu.
Viime viikko oli aika raskas: uusia ihmisiä, vieraita kieliä, paljon informaatiota... Tällä viikolla on onneksi vapaata, vaikka jonkun verran ohjelmaa tällekin viikolle on luvassa. Tänään ajattelin kuitenkin ihan vain olla rauhassa. Ehkä käydä kahvilla. Ehkä kakulla.
Lopuksi jäimme vielä katselemaan ilotulituksen, joka oli kyllä hienoin tähän asti näkemistäni. Japanilaisen tytön mielestä ei ollut kovin kummoinen. Kuulemma jonkin verran näyttävämpiä ilotulituksia voi nähdä Tokiossa. Saattaa olla perääkin. Muitakin saksalaisia liittyi seuraan ilotulitusta katsomaan ja ilta oli kaiken kaikkiaan oikein mukava. Olimme muuten tuossa karusellissa, se oli ihan huippuhauska! Minkäänlaista jonoa sinne ei ollut, piti vain nopeasti napata itselleen keinu. Valitettavasti jonkun pienen lapsen nenän edestä, mutta kyllähän vanhempienkin lasten täytyy joskus saada huvitella. Alin kuva on otettu opiskelija-asuntolamme aulassa puolalaisen tytön kanssa. Meillä oli tarkasti suunniteltu värikoodi.
Muutenkin viikonloppu oli onnistunut, eläintarhareissu oli myös hauska. Ajattelin kuitenkin, että tänne blogiin en sittenkään eläintarhareissukuvia laita. Lähes samat eläimet ne sielläkin oli, kuin esimerkiksi Korkeasaaressa. Tottakai joitakin eksoottisempia eläimiä. Salzburgin eläintarha on mielestäni ehdottomasti käymisen arvoinen! Eläintarhasta voi ihailla vuorimaisemia ja kävelyreitti on hyvin opastettu.
Viime viikko oli aika raskas: uusia ihmisiä, vieraita kieliä, paljon informaatiota... Tällä viikolla on onneksi vapaata, vaikka jonkun verran ohjelmaa tällekin viikolle on luvassa. Tänään ajattelin kuitenkin ihan vain olla rauhassa. Ehkä käydä kahvilla. Ehkä kakulla.
perjantai 23. syyskuuta 2016
Kuulumispläjäys
Orientaatioviikko on nyt ohi ja olen ollut käytännössä melkein koko ajan menossa. Pyörää en ole vielä ostanut, joten jalat ovat aika puhki. Blogin päivitys on jäänyt, mutta nyt ajattelin kirjoitella vähän sekalaisia kuulumisia.
Tällä hetkellä olo on väsynyt, mutta tyytyväinen. Olen saanut tavata tällä viikolla paljon erilaisia ihmisiä, mikä on ollut ihan tosi kivaa. Ensimmäisenä orientaatiopäivänä sain erikoisen tutustumispuuskan, jota ei ole koskaan aikaisemmin tullut. Yhtäkkinen halu tutustua kaikkiin ja saada tietää mistä päin kukakin on kotoisin. Olin iloinen siitä, että pystyin jostain kaivamaan sen itsevarmuuden. Yleensä tuollaiset tilanteet eivät kuulu vahvuuksiini. En oikeastaan ajatellut mitään siinä, kun aloin juttelemaan jollekin. Yritin olla mahdollisimman avoin. Sain yllättävän paljon ilahtuneita ilmeitä, kun kerroin olevani Suomesta. Tietysti jossain vaiheessa ne itsemurhatilastot ja Suomen kylmyys tulivat esille, mutta pääosin muiden suhtautuminen oli positiivista.
Ainakin saksalaisiin, italialaisiin, puolalaisiin, ranskalaiseen, sveitsiläiseen, virolaiseen, tsekkiläisiin sekä suomalaisiin olen tutustunut. Yliopistossa pitäisi olla 5 suomalaista, joista olen tavannut 3 eli vielä yksi olisi tapaamatta. Lisäksi olen kuullut, että omassa opiskelija-asuntolassani asuu yksi suomalainen kolmannessa kerroksessa. Itse olen ensimmäisessä kerroksessa, joten ainakaan vielä en ole tietääkseni häneen törmännyt. Omassa asuntolassani olen myös tutustunut itävaltalaisiin, mutta en tällä viikolla kovin hyvin ajan puutteen vuoksi.
Tämän viikon ohjelma on sisältänyt informaatiotilaisuuksia, tiedekuntakierroksia, iltakierroksen Hohensalzburgin linnassa (aivan upeat näkymät korkealta tornista ilta-auringon laskiessa ja minulla oli akku tietysti juuri silloin loppu eli valitettavasti ei kuvia) ja olutillan Augustiner Bräu:ssa. Infotilaisuuksista on ollut todella paljon hyötyä ja ohjelma on ollut kevyttä, ei ainakaan vielä sitä kuivaa luennointia. Kaikin puolin onnistunut viikko siis.
Tähän sekalaiseen postaukseen voisin vielä kirjoittaa kielien puhumisesta. On ollut vaikeaa puhua saksaa ja englantia lähes samaan aikaan. Aina englantia puhuessa kaikki saksan sanat muistuvat mieleen ja toisinpäin. Olen myös ehkä liikaa hokenut sitä, etten osaa vielä puhua hyvää saksaa. Jatkossa aion olla itsevarmempi ja puhua vaikka sitten puuta heinää. Olen kuitenkin saanut kannustusta saksalaisilta, kyllä se tästä. Isossa porukassa on ollut hieman vaikeaa seurata koko pöytäseurueen puheenaihetta, mutta olen tyytynyt juttelemaan vieruskaverille silloin kun isoon keskusteluun on vaikeaa ottaa osaa. Tuntuu, että tällä hetkellä saksa sujuu paremmin kuin englanti.
Vielä yksi asia, minkä olen huomannut: vieraan kielen puhuminen käy työstä. Täytyy keskittyä tuottamaan omaa puhetta, mutta myös kuuntelemaan mitä muut sanovat. Jälkimmäiseen vaaditaan kuitenkin huomattavasti vähemmän keskittymistä. Ei sillä, ettenkö haluaisi kuunnella mitä muut sanovat, vaan sillä, että olen paljon parempi ymmärtämään kuin itse tuottamaan puhetta. Olen ollut todella väsynyt illalla jokapäiväisen kielikylvyn jälkeen. Eiköhän sekin tästä pian muutu parempaan eli pirteämpään suuntaan.
Huomenna on hyvä tilaisuus puhua saksan saksaa kun lähden saksalaisporukassa eläintarhaan. Silloin ajattelin ottaa myös kameran mukaan, joten tännekin saan sitten taas kohta kunnon kuvia. Orientaatioviikolla kuvia tuli otettua harmittavan vähän, mutta ehkä myös parempi niin. Aika ei kulunut kuvia ottaessa, vaikka se aina se tärkeä asia onkin.
Tällä kertaa kaikkea todella sekalaista. Seuraavalla kerralla kirjoitan toivottavasti vain jostain tietystä aiheesta. Väsy on tällä hetkellä kova, mutta onneksi huomenna saa nukkua pitkään. Sänky houkuttelee luoksensa ihan juuri nyt.
Tällä hetkellä olo on väsynyt, mutta tyytyväinen. Olen saanut tavata tällä viikolla paljon erilaisia ihmisiä, mikä on ollut ihan tosi kivaa. Ensimmäisenä orientaatiopäivänä sain erikoisen tutustumispuuskan, jota ei ole koskaan aikaisemmin tullut. Yhtäkkinen halu tutustua kaikkiin ja saada tietää mistä päin kukakin on kotoisin. Olin iloinen siitä, että pystyin jostain kaivamaan sen itsevarmuuden. Yleensä tuollaiset tilanteet eivät kuulu vahvuuksiini. En oikeastaan ajatellut mitään siinä, kun aloin juttelemaan jollekin. Yritin olla mahdollisimman avoin. Sain yllättävän paljon ilahtuneita ilmeitä, kun kerroin olevani Suomesta. Tietysti jossain vaiheessa ne itsemurhatilastot ja Suomen kylmyys tulivat esille, mutta pääosin muiden suhtautuminen oli positiivista.
Ainakin saksalaisiin, italialaisiin, puolalaisiin, ranskalaiseen, sveitsiläiseen, virolaiseen, tsekkiläisiin sekä suomalaisiin olen tutustunut. Yliopistossa pitäisi olla 5 suomalaista, joista olen tavannut 3 eli vielä yksi olisi tapaamatta. Lisäksi olen kuullut, että omassa opiskelija-asuntolassani asuu yksi suomalainen kolmannessa kerroksessa. Itse olen ensimmäisessä kerroksessa, joten ainakaan vielä en ole tietääkseni häneen törmännyt. Omassa asuntolassani olen myös tutustunut itävaltalaisiin, mutta en tällä viikolla kovin hyvin ajan puutteen vuoksi.
Tämän viikon ohjelma on sisältänyt informaatiotilaisuuksia, tiedekuntakierroksia, iltakierroksen Hohensalzburgin linnassa (aivan upeat näkymät korkealta tornista ilta-auringon laskiessa ja minulla oli akku tietysti juuri silloin loppu eli valitettavasti ei kuvia) ja olutillan Augustiner Bräu:ssa. Infotilaisuuksista on ollut todella paljon hyötyä ja ohjelma on ollut kevyttä, ei ainakaan vielä sitä kuivaa luennointia. Kaikin puolin onnistunut viikko siis.
Tähän sekalaiseen postaukseen voisin vielä kirjoittaa kielien puhumisesta. On ollut vaikeaa puhua saksaa ja englantia lähes samaan aikaan. Aina englantia puhuessa kaikki saksan sanat muistuvat mieleen ja toisinpäin. Olen myös ehkä liikaa hokenut sitä, etten osaa vielä puhua hyvää saksaa. Jatkossa aion olla itsevarmempi ja puhua vaikka sitten puuta heinää. Olen kuitenkin saanut kannustusta saksalaisilta, kyllä se tästä. Isossa porukassa on ollut hieman vaikeaa seurata koko pöytäseurueen puheenaihetta, mutta olen tyytynyt juttelemaan vieruskaverille silloin kun isoon keskusteluun on vaikeaa ottaa osaa. Tuntuu, että tällä hetkellä saksa sujuu paremmin kuin englanti.
Vielä yksi asia, minkä olen huomannut: vieraan kielen puhuminen käy työstä. Täytyy keskittyä tuottamaan omaa puhetta, mutta myös kuuntelemaan mitä muut sanovat. Jälkimmäiseen vaaditaan kuitenkin huomattavasti vähemmän keskittymistä. Ei sillä, ettenkö haluaisi kuunnella mitä muut sanovat, vaan sillä, että olen paljon parempi ymmärtämään kuin itse tuottamaan puhetta. Olen ollut todella väsynyt illalla jokapäiväisen kielikylvyn jälkeen. Eiköhän sekin tästä pian muutu parempaan eli pirteämpään suuntaan.
Huomenna on hyvä tilaisuus puhua saksan saksaa kun lähden saksalaisporukassa eläintarhaan. Silloin ajattelin ottaa myös kameran mukaan, joten tännekin saan sitten taas kohta kunnon kuvia. Orientaatioviikolla kuvia tuli otettua harmittavan vähän, mutta ehkä myös parempi niin. Aika ei kulunut kuvia ottaessa, vaikka se aina se tärkeä asia onkin.
Tällä kertaa kaikkea todella sekalaista. Seuraavalla kerralla kirjoitan toivottavasti vain jostain tietystä aiheesta. Väsy on tällä hetkellä kova, mutta onneksi huomenna saa nukkua pitkään. Sänky houkuttelee luoksensa ihan juuri nyt.
sunnuntai 18. syyskuuta 2016
Sunnuntain ajatuksia
Olen sunnuntaifani. Tykkään siitä, että voi olla rauhassa omien ajatustensa kanssa. Tänään olen todella tarvinnut sitä, yksinoloa. En ole oikeastaan tehnyt mitään ihmeellistä, syönyt, ottanut päikkärit, kuunnellut musiikkia. Joskus se on vaan ihan parasta.
Huomenna alkaa orientaatioviikko eli sitä rytmiä alkaa pikkuhiljaa tähän elämään tulla. Viimeiset viitisen kuukautta olen elänyt enemmän ja vähemmän rytmitöntä elämää, mikä on ollut kyllä enimmäkseen vain hyvä asia. On tullut mietittyä aika paljon asioita. Nyt on taas aika siirtyä opiskelijaelämään ja siihen sosiaalisempaan elämään. Odotan sitä enimmäkseen innolla.
Vähän silti jännittää mitä siitä tulee, kun tämäkin opiskelija-asuntola alkaa lokakuun alkuun mennessä täyttyä. Keittiössä on aina ihmisiä, omaa ruuanlaittovuoroaankin joutuu varmasti jossain kohtaa odottamaan. Kämppis tulee lokakuun alkuun mennessä takaisin asuntolaan ja silloin vietän suurimman osan ajastani jonkun toisen tai toisten ihmisten seurassa. Nautin kyllä ihmisten seurasta, mutta tarvitsen yksinoloakin. Luulen, että tulen viettämään aikaa myös kirjastossa tai puistossa välillä ihan yksin.
Tämän vaihtovuoden aikana teen kuitenkin tietynlaisen poikkeuksen. Aion sanoa enemmän kyllä kuin ei, myös silloin, kun tuntuu, että kaikista helpoin vaihtoehto olisi sanoa ei. Tiedän, että en saa näitä tilaisuuksia täällä enää uudestaan ja haluan käyttää mahdollisimman monet niistä. Aion lähteä mukaan tilaisuuksiin ja ottaa riskejä, vaikka jännittäisi, jopa pelottaisi. Toista vaihtovuotta ei enää tule olemaan ja siitä pitää muistuttaa itseään aina sopivin väliajoin.
Huomenna luvassa on tervetulopuhe, lounasbuffetti, kaupunkikierros ja lopuksi se kaikista paras: kahvia ja kakkua.
Huomenna alkaa orientaatioviikko eli sitä rytmiä alkaa pikkuhiljaa tähän elämään tulla. Viimeiset viitisen kuukautta olen elänyt enemmän ja vähemmän rytmitöntä elämää, mikä on ollut kyllä enimmäkseen vain hyvä asia. On tullut mietittyä aika paljon asioita. Nyt on taas aika siirtyä opiskelijaelämään ja siihen sosiaalisempaan elämään. Odotan sitä enimmäkseen innolla.
Vähän silti jännittää mitä siitä tulee, kun tämäkin opiskelija-asuntola alkaa lokakuun alkuun mennessä täyttyä. Keittiössä on aina ihmisiä, omaa ruuanlaittovuoroaankin joutuu varmasti jossain kohtaa odottamaan. Kämppis tulee lokakuun alkuun mennessä takaisin asuntolaan ja silloin vietän suurimman osan ajastani jonkun toisen tai toisten ihmisten seurassa. Nautin kyllä ihmisten seurasta, mutta tarvitsen yksinoloakin. Luulen, että tulen viettämään aikaa myös kirjastossa tai puistossa välillä ihan yksin.
Tämän vaihtovuoden aikana teen kuitenkin tietynlaisen poikkeuksen. Aion sanoa enemmän kyllä kuin ei, myös silloin, kun tuntuu, että kaikista helpoin vaihtoehto olisi sanoa ei. Tiedän, että en saa näitä tilaisuuksia täällä enää uudestaan ja haluan käyttää mahdollisimman monet niistä. Aion lähteä mukaan tilaisuuksiin ja ottaa riskejä, vaikka jännittäisi, jopa pelottaisi. Toista vaihtovuotta ei enää tule olemaan ja siitä pitää muistuttaa itseään aina sopivin väliajoin.
Huomenna luvassa on tervetulopuhe, lounasbuffetti, kaupunkikierros ja lopuksi se kaikista paras: kahvia ja kakkua.
lauantai 17. syyskuuta 2016
München
Kun maanantaina saavuin Münchenin rautatieasemalle, tajusin kaivanneeni sinne paljon enemmän kuin olin luullut. Kyllä, Müncheniin, mutta myös rautatieasemalle. Muistoja tuli heti mieleen, rautatieasema ei ollut paljon neljässä vuodessa muuttunut. Edelleen sama tuttu haju ja tutut kuulutukset.
Hyppäsin S6: een, jolla matkustin Gräfelfingiin. En olisi uskonut, että jännittäisi niin paljon. Jouduin keskittymään matkan aikana rauhalliseen hengitykseen ja ajatuksien hiljentämiseen. Jokaisen pysähdyksen jälkeen Gräfelfing oli aina lähempänä ja lähempänä. Mietin olisiko joku jo vastassa vai kävelisinkö perheen kotitalolle asti. Jännitys muuttui aika nopeasti innostukseksi ja en pystynyt enää olemaan hymyilemättä. Jäin pois S6:sta, kävelin rappuset alas ja näin tutut, hymyilevät kasvot. Perheen äiti ja lapset olivat tulleet vastaan. Halattiin ja pojat vähän ujostelivat. Kävelimme yhdessä kotitalolle ja kaikki tuntui jotenkin ihan samalta kuin ennenkin.
Halusin kiertää Münchenissä suurimman osan niistä paikoista, joissa vietin 4 vuotta sitten eniten aikaa. Kävelin sitä reittiä, mitä ihan ensimmäisinä päivinä Münchenissä kuljin. Isar-joen varrella ja Englischer Gartenissa riitti porukkaa, sää suosi ja lämpötila oli 25 asteen paremmalla puolella. Kävin tilaamassa perinteisen maitokahvin ja juustokakun, söin jäätelöä ja yritin nauttia mahdollisimman paljon.
En yleensä pidä väenpaljoudesta, mutta Münchenissä se ei häiritse. Nautin siitä, että välillä saa olla ihan anonyyminä ihmisjoukon keskellä. Parasta on, kun kävelee illalla kaupungilla, kuuntelee katusoittajia ja fiilistelee sitä tunnelmaa mikä Münchenissä on. Se oli edelleen siellä.
Parasta on myös se, kun saa taas sen saman, yhtä lämpimän vastaanoton. Poikien ujostelusta huolimatta, jo ensimmäisen päivän jälkeen tuntui siltä, että meidän välillä on edelleen ystävyyssuhde. Tutut askeleiden äänet kuuluivat taas portaista ja pian pieni poika oli yläkerrassa, "huoneessani" halaamassa ja toivottamassa hyvää yötä. Tuntui hyvältä.Torstai-iltana olin myös lastenvahtina vanhempien ollessa konsertissa.Tuli leikittyä monsteria, vampyyria ja piilosta, luettua satuja ja kellotettua, kuka ajaa nopeimmin leikkiautoa. Olin kyllä kaivannut lasten hoitamista, mutta au pairiksi en kuitenkaan enää uudestaan lähtisi. Se on nyt koettu ja nähty.
Au pair-aika on siis auttamattomasti ohi. En enää ollut vierailuni aikana perheen au pair, vaan pikemminkin ystävä. En enää asunut saman katon alla samalla tavalla, vaan olin kuitenkin vähän toisten nurkissa vieraana. (Siitä huolimatta, että tunsin itseni todella lämpimästi tervetulleeksi.) Koko asian tajuaminen oli ehkä se jännittävin asia Münchenin reissussa. Päällimmäisenä tunteena on nyt kiitollisuus siitä, että sain palata Müncheniin ja muistella menneitä. Perhettä hyvästellessä tuli hieman tippa linssiin, mutta tiedän, että olen aina tervetullut takaisin. Noin sydämellisiä ihmisiä ei ole kyllä läheskään joka paikassa.
Nyt on kiva olla taas Salzburgissa, mutta Müncheniin haluan kyllä palata tulevaisuudessakin.
Hyppäsin S6: een, jolla matkustin Gräfelfingiin. En olisi uskonut, että jännittäisi niin paljon. Jouduin keskittymään matkan aikana rauhalliseen hengitykseen ja ajatuksien hiljentämiseen. Jokaisen pysähdyksen jälkeen Gräfelfing oli aina lähempänä ja lähempänä. Mietin olisiko joku jo vastassa vai kävelisinkö perheen kotitalolle asti. Jännitys muuttui aika nopeasti innostukseksi ja en pystynyt enää olemaan hymyilemättä. Jäin pois S6:sta, kävelin rappuset alas ja näin tutut, hymyilevät kasvot. Perheen äiti ja lapset olivat tulleet vastaan. Halattiin ja pojat vähän ujostelivat. Kävelimme yhdessä kotitalolle ja kaikki tuntui jotenkin ihan samalta kuin ennenkin.
Halusin kiertää Münchenissä suurimman osan niistä paikoista, joissa vietin 4 vuotta sitten eniten aikaa. Kävelin sitä reittiä, mitä ihan ensimmäisinä päivinä Münchenissä kuljin. Isar-joen varrella ja Englischer Gartenissa riitti porukkaa, sää suosi ja lämpötila oli 25 asteen paremmalla puolella. Kävin tilaamassa perinteisen maitokahvin ja juustokakun, söin jäätelöä ja yritin nauttia mahdollisimman paljon.
En yleensä pidä väenpaljoudesta, mutta Münchenissä se ei häiritse. Nautin siitä, että välillä saa olla ihan anonyyminä ihmisjoukon keskellä. Parasta on, kun kävelee illalla kaupungilla, kuuntelee katusoittajia ja fiilistelee sitä tunnelmaa mikä Münchenissä on. Se oli edelleen siellä.
Parasta on myös se, kun saa taas sen saman, yhtä lämpimän vastaanoton. Poikien ujostelusta huolimatta, jo ensimmäisen päivän jälkeen tuntui siltä, että meidän välillä on edelleen ystävyyssuhde. Tutut askeleiden äänet kuuluivat taas portaista ja pian pieni poika oli yläkerrassa, "huoneessani" halaamassa ja toivottamassa hyvää yötä. Tuntui hyvältä.Torstai-iltana olin myös lastenvahtina vanhempien ollessa konsertissa.Tuli leikittyä monsteria, vampyyria ja piilosta, luettua satuja ja kellotettua, kuka ajaa nopeimmin leikkiautoa. Olin kyllä kaivannut lasten hoitamista, mutta au pairiksi en kuitenkaan enää uudestaan lähtisi. Se on nyt koettu ja nähty.
Au pair-aika on siis auttamattomasti ohi. En enää ollut vierailuni aikana perheen au pair, vaan pikemminkin ystävä. En enää asunut saman katon alla samalla tavalla, vaan olin kuitenkin vähän toisten nurkissa vieraana. (Siitä huolimatta, että tunsin itseni todella lämpimästi tervetulleeksi.) Koko asian tajuaminen oli ehkä se jännittävin asia Münchenin reissussa. Päällimmäisenä tunteena on nyt kiitollisuus siitä, että sain palata Müncheniin ja muistella menneitä. Perhettä hyvästellessä tuli hieman tippa linssiin, mutta tiedän, että olen aina tervetullut takaisin. Noin sydämellisiä ihmisiä ei ole kyllä läheskään joka paikassa.
Nyt on kiva olla taas Salzburgissa, mutta Müncheniin haluan kyllä palata tulevaisuudessakin.
sunnuntai 11. syyskuuta 2016
4 vuoden jälkeen
Huomenna olen taas Münchenissä. Jännittää vähän.
Münchenissä viettämäni aika oli silloin, 4 vuotta sitten, siihen astisen elämäni parasta aikaa. Muistan ne hetket, kun kavereiden kanssa päiviteltiin, kuinka onnekkaita au paireja olemme. Juuri siinä hetkessä, matkalla takaisin kotiin elokuvateatterista. Ne illat, kun on jo pimeää, mutta valoja on kaikkialla. Sen, kun ei malttaisi ihan vielä lähteä kaupungilta ja päättää sittenkin jäädä kuuntelemaan hetkeksi katusoittajia. Sen, kun sitten jää yksin junaan illanvieton jälkeen ja miettii, kuinka onnellinen on. Siinä kotiin kävellessä ei olisi ollut mistään hinnasta missään muualla.
Jännittää siksi, että en tiedä miltä sinne tuntuu palata. Kaikki ei varmastikaan tunnu ihan samanlaiselta kuin ennen, vaikka sitä tietysti toivoisikin. Perheen lapsista ja vanhemmistakin tuli siellä ollessa tosi läheisiä. Erityisesti mieleen on jäänyt se, kun kerran kannoin perheen toisen pojan rappuset alas alakertaan. (En muista miksi, yleensä tietysti rohkaisin itse kävelemään. Tai sitten kannoin, koska se on vaan tuhat kertaa helpompaa tietyissä tilanteissa). Se oli sitä aikaa, kun olin jo pian lähtemässä Münchenistä takaisin Suomeen. Huomasin, että siinä portaissa pojalla oli jotakin kerrottavaa ja että asiaa oli jotenkin vaikea muotoilla. Loppujen lopuksi se tuli ulos jotakuinkin näin: "Susta on tullu mun sisko". Siinä kohtaa meinasi kyllä kyynelkanavat aueta, mutta pidättelin, kun ruokapöytään kerran oltiin menossa. Tunsin ihan samoin.
Nyt pojat ovat isompia ja olen jo vähän henkisesti valmistautunut siihen, että todennäköisesti eivät muista. Vanhemmat kuitenkin muistavat ja varmaan myös perheen vanhempi tyttö. München on ihan todella kaunis paikka, siellä on oma tunnelmansa ja sillä oli oma positiivinen vaikutuksensa. Parasta oli kuitenkin ne ihmiset. Tiedostan, että itselläni kävi todella hyvä tuuri perheen suhteen. Paljon huonommin olisi voinut käydä, kauhutarinoita on tullut kuultua.
Mutta nyt tiedän, että on mahdollista ottaa tuntematon ihminen ihan avoimesti, sellaisenaan vastaan.
Luulen, että seuraavan kerran kirjoittelen tänne vasta ensi viikonloppuna. En vielä tiedä kauanko olen Münchenissä, enkä sitä, kuinka hyvä nettiyhteys on.
Nyt pakkaamaan, iiks.
Münchenissä viettämäni aika oli silloin, 4 vuotta sitten, siihen astisen elämäni parasta aikaa. Muistan ne hetket, kun kavereiden kanssa päiviteltiin, kuinka onnekkaita au paireja olemme. Juuri siinä hetkessä, matkalla takaisin kotiin elokuvateatterista. Ne illat, kun on jo pimeää, mutta valoja on kaikkialla. Sen, kun ei malttaisi ihan vielä lähteä kaupungilta ja päättää sittenkin jäädä kuuntelemaan hetkeksi katusoittajia. Sen, kun sitten jää yksin junaan illanvieton jälkeen ja miettii, kuinka onnellinen on. Siinä kotiin kävellessä ei olisi ollut mistään hinnasta missään muualla.
Jännittää siksi, että en tiedä miltä sinne tuntuu palata. Kaikki ei varmastikaan tunnu ihan samanlaiselta kuin ennen, vaikka sitä tietysti toivoisikin. Perheen lapsista ja vanhemmistakin tuli siellä ollessa tosi läheisiä. Erityisesti mieleen on jäänyt se, kun kerran kannoin perheen toisen pojan rappuset alas alakertaan. (En muista miksi, yleensä tietysti rohkaisin itse kävelemään. Tai sitten kannoin, koska se on vaan tuhat kertaa helpompaa tietyissä tilanteissa). Se oli sitä aikaa, kun olin jo pian lähtemässä Münchenistä takaisin Suomeen. Huomasin, että siinä portaissa pojalla oli jotakin kerrottavaa ja että asiaa oli jotenkin vaikea muotoilla. Loppujen lopuksi se tuli ulos jotakuinkin näin: "Susta on tullu mun sisko". Siinä kohtaa meinasi kyllä kyynelkanavat aueta, mutta pidättelin, kun ruokapöytään kerran oltiin menossa. Tunsin ihan samoin.
Nyt pojat ovat isompia ja olen jo vähän henkisesti valmistautunut siihen, että todennäköisesti eivät muista. Vanhemmat kuitenkin muistavat ja varmaan myös perheen vanhempi tyttö. München on ihan todella kaunis paikka, siellä on oma tunnelmansa ja sillä oli oma positiivinen vaikutuksensa. Parasta oli kuitenkin ne ihmiset. Tiedostan, että itselläni kävi todella hyvä tuuri perheen suhteen. Paljon huonommin olisi voinut käydä, kauhutarinoita on tullut kuultua.
Mutta nyt tiedän, että on mahdollista ottaa tuntematon ihminen ihan avoimesti, sellaisenaan vastaan.
Luulen, että seuraavan kerran kirjoittelen tänne vasta ensi viikonloppuna. En vielä tiedä kauanko olen Münchenissä, enkä sitä, kuinka hyvä nettiyhteys on.
Nyt pakkaamaan, iiks.
torstai 8. syyskuuta 2016
Fuschlsee
Sain olla eilen keskellä postikorttimaisemia, kun matkustin Fuschlsee-järvelle. Salzburgista sinne pääsee bussilla noin puolessa tunnissa liikenneruuhkasta riippuen. Oli kyllä aika uskomaton tunne, kun näki tuon järven bussista vähän ylempää katsottuna ja vielä kokonaisuudessaan. Kameraa en siinä vaiheessa kaivanut esille, jäin vain ihastelemaan.
Vesi on turkoosin sinistä ja niin kirkasta. Järven rannalla on paljon nättejä hotelleja, joilla on omat yksityisrantansa. Itse olin uimarannalla ja kävin myös uimassa, vaikka vesi ihan jäätävän kylmää olikin. Hotelleissa näkyi olevan paljon vanhempia ihmisiä ja tuli itsellekin mieleen, että en heti keksi parempaa paikkaa viettää eläkepäiviä. Tuonne olisi ihan mahtavaa vielä joskus palata lomailemaan ja yöpyä jossakin järven rannalla sijaitsevista hotelleista, vuokrata vene tai kanootti ja uida ja ai että. Tai voisin vain tuijottaa noita maisemia koko päivän, muuta ei tarvitsisi.
Mutta onneksi voin vielä tämän kymmenen kuukauden aikana palata tuonne ja haluan ehdottomasti käydä läpi muutkin Salzkammergut-alueen järvet.
maanantai 5. syyskuuta 2016
Oikeasti täällä
Tänään ensimmäistä kertaa tuntuu siltä, että olen täällä.
Täällä, missä ainakin melkein jokainen rakennus on niin kaunis, että on pakko pysähtyä katsomaan. Joskus ottamaan muutama kuva, joskus vain hymyilemään idioottimaisesti kun ei muutakaan voi. Omassa tapauksessani vielä lisäksi hullunkiilto silmissä, erityisesti vuoristomaisemia katsoessa.
Lauantaina kävin katsomassa Hohensalzburgin linnaa, mistä niitä vuoristomaisemia sai kyllä ihailla ihan kunnolla. Korkeanpaikankammo vain vähän vaivasi, mutta eiköhän se lähde tällä reissulla. Pelotti, kun piti nousta junalla jyrkkää rinnettä ylös, varsinkin kun näki koko ajan kuinka korkealla ollaan. Okei, ei edes oltu mahdottoman korkealla, mutta silti. Onneksi matka kesti vain suurinpiirtein minuutin.
Täällä, missä Salzburgin "Aurajoessa" virtaa vihreää vettä ja sillat ja joenvarsi on ainakin tähän aikaan täynnä turisteja kilpailemassa siitä kuka saa otettua parhaimmat kuvat. Aina joenvarteen mahtuu myös muutama juoppo ja kerjäläinen, aikamoinen kontrasti verrattuna täällä onnellisesti lomaileviin pariskuntiin.
Täällä, missä voin jo olla läsnä ja alkaa tuntea itseni kotoisaksi. Vaikka toki jossain vaiheessa päivää saattaa tuntua ihan täysin päinvastaiselta. Ihmiset, joiden kanssa olen tähän mennessä jutellut, ovat kaikki olleet todella mukavia tai no vähintään ok. Tänään kävin ilmoittautumassa yliopistoon ja tiskillä oli ihana vanha pappa, joka kehui passiani ja kertoi myös itse opiskelleensa saksaa kauan kauan sitten. Ehdittiin siinä myös muistella yhdessä, että Itävalta ja Suomihan liittyivät EU:hun samana vuonna. Ja mitkäs muut maat silloin liittyivät...
Muutenkin, asioita täällä hoitaessani ja yhteiskeittiössä syödessäni, on tullut harrastettua enemmän small talkia kuin Suomessa, mikä ei tietenkään ole yllätys. Itse kyllä pidän siitä, että katsotaan silmiin ja luodaan joitakin yhteisiä puheenaiheita tarkoituksena tehdä tunnelmasta rennompi. Eikä se edes vaadi paljon vaivaa. Ei se edes tunnu väkinäiseltä. Suomessa tuntuu aika monissa tapauksissa. Mutta näin on hyvä, koska tykkään tuijottaa, haha.
Täällä, missä saksaa puhutaan murteella. Vaikeaa? Kyllä. En oikeastaan tiennyt, että tässä on vielä vastassa näinkin korkea kynnys puhua saksaa. Saksan kieleni on sillä tasolla, että pärjään arkipäiväisessä kanssakäymisessä. Vai pärjäänkö? Viikonloppuna tuntui siltä, että en sittenkään pärjää. Tänään taas tuntuu, että pärjään hyvin. Ainakin sain asioitua kolmessa eri paikassa saksaksi. Aika paljon on kiinni asenteesta, mielentilasta, itsevarmuudesta ja tähtien asennosta. Kun vain puhuu itsevarmasti, pärjää kyllä, silloin virheetkin sivuutetaan. Tästä ehkä teen vielä erillisen postauksen.
En varmaankaan vielä ymmärrä, että olen täällä pidemmän aikaa. Nyt on kuitenkin sellainen tunne, että tästä tulee hyvä vuosi, ehkä rankka, ehkä jotakin muuta, mutta niin hyvä.
Ja ainiin, tällä viikolla oli suunnitelmissa Müncheniin lähtö, mutta se siirtyykin ensi viikolle. 12.9. maanantaina kutsuu siis München, en malta odottaa! Nyt kuitenkin ensimmäinen kokonainen Salzburg-viikko käyntiin, jep oikeasti täällä Salzburgissa.
Täällä, missä ainakin melkein jokainen rakennus on niin kaunis, että on pakko pysähtyä katsomaan. Joskus ottamaan muutama kuva, joskus vain hymyilemään idioottimaisesti kun ei muutakaan voi. Omassa tapauksessani vielä lisäksi hullunkiilto silmissä, erityisesti vuoristomaisemia katsoessa.
Lauantaina kävin katsomassa Hohensalzburgin linnaa, mistä niitä vuoristomaisemia sai kyllä ihailla ihan kunnolla. Korkeanpaikankammo vain vähän vaivasi, mutta eiköhän se lähde tällä reissulla. Pelotti, kun piti nousta junalla jyrkkää rinnettä ylös, varsinkin kun näki koko ajan kuinka korkealla ollaan. Okei, ei edes oltu mahdottoman korkealla, mutta silti. Onneksi matka kesti vain suurinpiirtein minuutin.
Täällä, missä Salzburgin "Aurajoessa" virtaa vihreää vettä ja sillat ja joenvarsi on ainakin tähän aikaan täynnä turisteja kilpailemassa siitä kuka saa otettua parhaimmat kuvat. Aina joenvarteen mahtuu myös muutama juoppo ja kerjäläinen, aikamoinen kontrasti verrattuna täällä onnellisesti lomaileviin pariskuntiin.
Täällä, missä voin jo olla läsnä ja alkaa tuntea itseni kotoisaksi. Vaikka toki jossain vaiheessa päivää saattaa tuntua ihan täysin päinvastaiselta. Ihmiset, joiden kanssa olen tähän mennessä jutellut, ovat kaikki olleet todella mukavia tai no vähintään ok. Tänään kävin ilmoittautumassa yliopistoon ja tiskillä oli ihana vanha pappa, joka kehui passiani ja kertoi myös itse opiskelleensa saksaa kauan kauan sitten. Ehdittiin siinä myös muistella yhdessä, että Itävalta ja Suomihan liittyivät EU:hun samana vuonna. Ja mitkäs muut maat silloin liittyivät...
Muutenkin, asioita täällä hoitaessani ja yhteiskeittiössä syödessäni, on tullut harrastettua enemmän small talkia kuin Suomessa, mikä ei tietenkään ole yllätys. Itse kyllä pidän siitä, että katsotaan silmiin ja luodaan joitakin yhteisiä puheenaiheita tarkoituksena tehdä tunnelmasta rennompi. Eikä se edes vaadi paljon vaivaa. Ei se edes tunnu väkinäiseltä. Suomessa tuntuu aika monissa tapauksissa. Mutta näin on hyvä, koska tykkään tuijottaa, haha.
Täällä, missä saksaa puhutaan murteella. Vaikeaa? Kyllä. En oikeastaan tiennyt, että tässä on vielä vastassa näinkin korkea kynnys puhua saksaa. Saksan kieleni on sillä tasolla, että pärjään arkipäiväisessä kanssakäymisessä. Vai pärjäänkö? Viikonloppuna tuntui siltä, että en sittenkään pärjää. Tänään taas tuntuu, että pärjään hyvin. Ainakin sain asioitua kolmessa eri paikassa saksaksi. Aika paljon on kiinni asenteesta, mielentilasta, itsevarmuudesta ja tähtien asennosta. Kun vain puhuu itsevarmasti, pärjää kyllä, silloin virheetkin sivuutetaan. Tästä ehkä teen vielä erillisen postauksen.
En varmaankaan vielä ymmärrä, että olen täällä pidemmän aikaa. Nyt on kuitenkin sellainen tunne, että tästä tulee hyvä vuosi, ehkä rankka, ehkä jotakin muuta, mutta niin hyvä.
Ja ainiin, tällä viikolla oli suunnitelmissa Müncheniin lähtö, mutta se siirtyykin ensi viikolle. 12.9. maanantaina kutsuu siis München, en malta odottaa! Nyt kuitenkin ensimmäinen kokonainen Salzburg-viikko käyntiin, jep oikeasti täällä Salzburgissa.
perjantai 2. syyskuuta 2016
Välivaihe
Tiedättekö, kun elämässä on välillä sellaisia vaiheita? Sellaisia, että jotakin uutta on alkamassa, mutta kaikki on vähän vielä sitä valmistelua, stressaamista ja uuteen vaiheeseen siirtymistä. Sopeutumista. Samaan aikaan innostusta ja mukavaa jännitystä. Kun ei jaksaisi odottaa, että se uusi vaihe alkaa. Sellainen välivaihe on nyt menossa.
Tänään mietin miten viettäisin seuraavat kaksi viikkoa ennen orientaatioviikkojen alkua. Toisaalta haluaisin jo aloittaa koulun ja "rytmisen" elämän. Kyllästyn äkkiä rutiineihin, mutta nyt niitä myös kaipaa. "Kaikki mulle valmiina heti nyt"-periaate on vahvasti läsnä. Hassua, että tämä on toinen päivä täällä ja haluaisin jo olla perillä kaikesta.
Sitten taas toisaalta, haahuilu-vaihehan on parasta. Ei vielä tarvitse miettiä tosissaan tulevia velvollisuuksia, voi vain keskittyä tutustumaan, kiertelemään ja ihastelemaan. Tänään tein vähän perusteellisempaa turistikierrosta kuin eilen ja hoidin vähän asioita, mutta vain vähän. Tämähän on haahuilu-vaihe. Ja ihastelin kuinka Salzburg on niin nätti. Tuli ihan sellainen olo, että lomalla tässä vain kiertelen paikkoja. Sitten vasta tajusin, että ainiin tulen asumaan täällä seuraavat kymmenen kuukautta. Aika huippua kyllä.
Nyt istun huoneessani sängyllä ja kirjoitan tätä. Kämppistä ei ole paljoa tänään näkynyt. Mietin mitä tekisin huomenna, voin tehdä oikeastaan ihan mitä vain. Tutkia paikkoja, mongertaa saksaa, tutustua muihin asuntolan asukkaisiin yhteiskeittiössä, hoitaa vähän asioita kerrallaan. Mennä "välivaiheen" läpi enkä sen ohi.
Tänään mietin miten viettäisin seuraavat kaksi viikkoa ennen orientaatioviikkojen alkua. Toisaalta haluaisin jo aloittaa koulun ja "rytmisen" elämän. Kyllästyn äkkiä rutiineihin, mutta nyt niitä myös kaipaa. "Kaikki mulle valmiina heti nyt"-periaate on vahvasti läsnä. Hassua, että tämä on toinen päivä täällä ja haluaisin jo olla perillä kaikesta.
Sitten taas toisaalta, haahuilu-vaihehan on parasta. Ei vielä tarvitse miettiä tosissaan tulevia velvollisuuksia, voi vain keskittyä tutustumaan, kiertelemään ja ihastelemaan. Tänään tein vähän perusteellisempaa turistikierrosta kuin eilen ja hoidin vähän asioita, mutta vain vähän. Tämähän on haahuilu-vaihe. Ja ihastelin kuinka Salzburg on niin nätti. Tuli ihan sellainen olo, että lomalla tässä vain kiertelen paikkoja. Sitten vasta tajusin, että ainiin tulen asumaan täällä seuraavat kymmenen kuukautta. Aika huippua kyllä.
Kävelin Mirabellgartenissa, mistä ylemmät kuvat on otettu. Kaunis paikka, täynnä turisteja ja pariskuntia. Voisin väittää, että kaksi kolmasosaa tuolla kävelevistä ihmisistä oli kumppaninsa kanssa liikenteessä.
Ja mikä parasta t-paidalla tarkenee. Ilma on jopa aika kuumaa.
Nyt istun huoneessani sängyllä ja kirjoitan tätä. Kämppistä ei ole paljoa tänään näkynyt. Mietin mitä tekisin huomenna, voin tehdä oikeastaan ihan mitä vain. Tutkia paikkoja, mongertaa saksaa, tutustua muihin asuntolan asukkaisiin yhteiskeittiössä, hoitaa vähän asioita kerrallaan. Mennä "välivaiheen" läpi enkä sen ohi.
torstai 1. syyskuuta 2016
Salzburg
Lyhyt päivitys.
Täällä ollaan. Salzburgissa, omassa huoneessa. Kämppis tuli juuri paikalle, vaikuttaa mukavalta. Samoin opiskelija-asuntolakin, vaikka jääkaappien numerojärjestelmää en ymmärrä. Onneksi bulgarialainen auttaa, toiseenkin kertaan saman asian kanssa.
Päivä on tuntunut äärimmäisen pitkältä, viime yönä ei oikein tullut nukuttua. Kohta onneksi pääsee puhtaisiin lakanoihin. Tänään olen vain vähän kierrellyt, kuvia ei vielä ole. Toivon mukaan viikonlopun aikana niitä tulee otettua ja päivitettyä tänne. Suunnitelmana olisi kunnon turistimatkailua ympäri Salzburgia.
Ensi viikolla tarkoituksena olisi sitten lähteä Müncheniin, jos vain aupair-perheelle sopii. Jännää.
Kaikki on siis hyvin. Vielä tietysti vähän sellainen kolkko olo, kun tuntee täältä niin vähän ihmisiä, mutta eiköhän se tästä.
Nyt suihkun kautta nukkumaan.
Terkkuja!
Täällä ollaan. Salzburgissa, omassa huoneessa. Kämppis tuli juuri paikalle, vaikuttaa mukavalta. Samoin opiskelija-asuntolakin, vaikka jääkaappien numerojärjestelmää en ymmärrä. Onneksi bulgarialainen auttaa, toiseenkin kertaan saman asian kanssa.
Päivä on tuntunut äärimmäisen pitkältä, viime yönä ei oikein tullut nukuttua. Kohta onneksi pääsee puhtaisiin lakanoihin. Tänään olen vain vähän kierrellyt, kuvia ei vielä ole. Toivon mukaan viikonlopun aikana niitä tulee otettua ja päivitettyä tänne. Suunnitelmana olisi kunnon turistimatkailua ympäri Salzburgia.
Ensi viikolla tarkoituksena olisi sitten lähteä Müncheniin, jos vain aupair-perheelle sopii. Jännää.
Kaikki on siis hyvin. Vielä tietysti vähän sellainen kolkko olo, kun tuntee täältä niin vähän ihmisiä, mutta eiköhän se tästä.
Nyt suihkun kautta nukkumaan.
Terkkuja!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)