Pitkästä aikaa

Huomasin, että viimeisin postaus on kolmen viikon takaa ja päätin kirjoittaa sekalaisen kuulumispostauksen.

Päällimmäisenä asiana juuri nyt on odotus. Odotan kovasti sitä, että pääsen taas näkemään rakkaita ihmisiä. Odotan jouluruokaa. Kinkkua, laatikoita, kakkua, joulutorttuja, suklaata. Kuinka luksusta onkaan päästä äidin joulupöydän ääreen. Ja valitsemaan jääkaapista mitä haluaa syödä. Veikkaan, että siellä on vähän useampaa sorttia kuin omassa pikkujääkaapissa. Odotan myös sitä, että kuulee toisten kuulumisia ihan kasvokkain. Pääsee maalaismaisemiin. Pääsee saunaan. Ja ainiin ruisleipä!

Kun mietin Suomijuttuja, huomaan jotenkin, kuinka tottunut olen Salzburgiin. En oikeastaan mieti olevani ulkomailla. En tunne olevani turisti. Pystyn arkipäivässä aika hyvin kommunikoimaan saksaksi. Kaupassa tulee nykyään jo tuttuja vastaan, ei nyt ihan yhtä useasti kuin kotona, mutta kuitenkin. Ympärillä olevista ihmisistä riippuu paljon. Vaikka kaikki ihmissuhteeni täällä eivät ole kehittyneet niin kuin olisin halunnut, olen kuitenkin löytänyt itseni ihanien ihmisten ympäriltä. Siitä tulee kotoinen fiilis. Monet asiat täällä ovat myös muuttuneet automaattisiksi. Kaupunki tuntuu kovin omalta, vaikka München on vieläkin ykkönen.

Vielä on kuitenkin paljon tehtävää ennen kuin pääsen lähtemään Suomeen. Kirjoitan siis tällä hetkellä kandia, okei olen vasta johdannossa, mutta kutsun sitä jo kirjoittamiseksi. Sen kanssa riittää tehtävää. Näillä näkymin työn pitäisi olla valmis helmikuun alkupuolella ja tammikuun loppuun pakkautuvat myös kaikki tentit. Harmittaa, että aika kuluu nyt niin paljon opiskellessa. Ei siitä kyllä silti varmasti haittaa ole. Kevätlukukauden puolella ehdin sitten paremmin reissaamaan ja kokemaan uutta. Olen tässä kolmen viikon blogitauon aikana ehtinyt tekemään yhden reissun Saksaan, Nürnbergin joulumarkkinoille. Reissu oli kyllä todella mukava, vaikka matkoihin kuluikin yhteensä yhdeksän tuntia.

Tämä talvilukausi on ollut haastava ja rankkakin, mutta toivon, että kevätlukausi on helpompi.
Ja joululoma tulee kyllä sopivaan kohtaan, tarvitsen lomaa asuntola-asumisesta. Kotijoukot valmistautukaa, kohta jääkaappi on taas vähän (aika paljon) tyhjempi.

Kuvat ihanasta Hallstattista.

Tämän hetken ajatuksia vaihdosta

Vaihtovuosi: upeaa, mahtavaa, kivaa, hienoa, juhlia, rentoa meininkiä.

Niin.

Itselläni ensimmäiset mielikuvat vaihtovuodesta ovat todella positiivisia. Kaikilla on kivaa vaihdossa, kaikki päivittävät kivoja kuvia, kaikki elävät parasta aikaa.

Itselleni tässä vaihdon alussa on kuitenkin näyttäytynyt myös se toinen puoli. Suunnittelin todella paljon kaikkea etukäteen, sitä kuinka tutustuisin heti kämppikseen ja muihin talon asukkaisiin, minulla olisi heti kotoisa olo ja ehtisin reissata todella paljon. Ai mikä opiskelu? Kyllähän se kandi siinä hoituu kuin itsestään. Unohdin vaihtoa suunnitellessani kokonaan sen, että arki tulee vastaan, olin sitten missä maailmankolkassa tahansa.

On ollut aika hankalaa kohdata niitä huonoja tuntemuksia, ikävää, vaikeutta sopeutua ja erilaisia pelkoja milloin mistäkin turhista asioista. Münchenin kokemuksen jälkeen mietin, että tästä tulee varmasti yhtä upea ja täydellinen vuosi. Eihän se 8 kuukautta Münchenissäkään jatkuvasti täynnä pelkkiä mukavia tunteita ollut, ei tietenkään voikaan eikä pidäkään olla. Mutta alku siellä oli helpompi.

Mikä sitten on vaikeaa ja miksen vain hehkuttaisi kuinka kivaa välillä on? No, olen tässä viime aikoina huomannut, että aika moni asia on kiinni itsestä. Ei sillä ympäristöllä oikeastaan tietyissä mittasuhteissa ole niin väliä. Vaikeaa on se ajattelun ja järkeilyn vähentäminen, odotuksien hiljentäminen. Kaiken ei aina tarvitse olla kivaa ja silti voi olla kiitollinen täällä olosta.  Täällä sen kiitollisuuden tiedostaminen on vain välillä ollut hyvin vaikeaa. Oma mielipiteeni on se, että positiivisuuden näyttämistä tarvitaan oikeastaan yhtä paljon kuin negatiivisuuden esille tuomista. Varsinkin maailmassa, jossa tahdotaan korostaa pelkkää positiivista.

Välillä unohtuu jopa se, miksi olen täällä: kokemassa uutta, oppimassa ja nauttimassa. Siitä ei kyllä voi liikaa muistutella itseään.

Olen ollut Salzburgissa ensi viikolla kolme kuukautta, kuukausiin on mahtunut paljon hyviä ja huonoja hetkiä. Olen ehkä tajunnut tuossa kolmessa kuukaudessa enemmän asioita kuin koko vuotena yhteensä. Tuntuu hyvältä olla täällä, tuntuu hyvältä myös lähteä lomailemaan Suomeen kuukauden päästä.

Niin, sellaista kuuluu.

Nyt on aika palata vierailijaputken jälkeen kouluhommien pariin, mutta myös nauttimaan täällä olosta vielä enemmän, enemmän ja enemmän. Kiitokset viimeisimmälle vierailijalle, jonka vierailun jälkeen on taas voimia tehdä vaikka mitä. Kiitos, kiitos, kiitos.

Itsensä ylittämisestä

Tähän alkuun täytyy todeta, että bloggaaminen on valitettavasti jäänyt vähälle viime aikoina... niin kuin huomata saattaa. Olen saanut tänne Salzburgiin ihania vieraita, joiden kanssa aika on kulunut mukavasti ja blogin kirjoittaminen unohtunut. Nyt kuitenkin skarppaan siihen asti, kunnes se kaikista odotetuin vierailija saapuu. 

Kuvia on taas kertynyt vaikka millä mitalla. Ajattelin näin jälkikäteen kirjoittaa vähän Gaisberg-vuorelle kiipeämisestä.

Kiipesimme eräänä sunnuntaina kolme tuntia ylämäkeen vuoren huipulle. Reitti oli varmaankin vahingossa se vähän haastavampi vaihtoehto. Siinä matkan aikana tuli monta kertaa mieleen, että ei jaksa. Ei vain jaksa. Vähintään siinä kohtaa, kun kyltit näyttivät matkaan kuluvan ajan vain pitenevän. Pidimme taukoja, mutta matka ylös oli silti rankka. Olin pelännyt etukäteen, että kunto ei riitä. Pelko ei ollut turha, koska juuri siltä se matkan aikana tuntui. Silti vain jatkettiin ylöspäin. Puun juurien, kivien ja kantojen jälkeen olimme vihdoin ylhäällä ja olo oli niin hyvä. Näkymät olivat kyllä kaiken kiipeämisen arvoisia.

Vuorelle kiipeäminen oli yksi niistä kokemuksista, joita tulin tänne hakemaan. Kokemuksia itsensä ylittämisestä. 

Olen niitä ihmisiä, jotka kyllästyvät helposti rutiineihin. Kuitenkin myös yksi niistä, jotka mielummin jatkavat turvallisella polulla kuin astuvat siltä ulos ja ottavat riskin. Siinä on aika merkittävä ristiriita. Jos ei uskalla astua pois tutusta ja turvallisesta, ei myöskään voi ylittää itseään. Asia, joka estää elämästä. Joskus enemmän, joskus vähän vähemmän.

Olen miettinyt tätä viime aikoina ja huomannut, että olen nyt useammin jättänyt sen turvallisen vaihtoehdon ja valinnut jotakin hieman uskaliaampaa. Toki välillä vaihtelevalla menestyksellä.

Eihän sitä aina jaksa. Kuinka helppoa onkaan valita se sama ruokakauppa, samat ruoat, sama reitti kotiin... siinä ei ole mitään väärää, tosin ei mitään jännittävääkään. Kuulostaa todella pieneltä asialta. Kyllä se silti vain jotenkin piristää, kun tekee asioita joskus toisellakin tavalla. Oudointa on huomata, että totuttuja asioita ilmankin pärjää. Itseasiassa asia, joka tuntuu välttämättömältä, ei ehkä olekaan sitä. 

Ensi kerralla kokeiluun taas ehkä vähän korkeampi vuori.

Zell am See

Viime sunnuntai oli niin hyvä. Kun katsoo noita upeita maisemia kera piknik-eväiden ja rentojen matkaseuralaisten, ei voi muuta kuin hymyillä.

Miksi haluan kirjoittaa?

Piti tehdä kielioppitehtäviä, mutta halusin kirjoittaa jotakin ja jakaa muutaman sekalaisen kuvan.

Päätin kirjoittaa siitä, miksi haluan kirjoittaa tätä blogia. Haluan kirjoittaa vaihtoblogia, mutta en oikeastaan halua kirjoittaa tänne aina siitä mitä olen kulloinkin tehnyt tai miten opiskelujen kanssa menee. Tai ainakaan niin, että "tänään kävin kaupassa ja yliopistolla, oli ihan mukava päivä". Tottakai tekemisistäkin tulee kirjoitettua, mutta pääasiassa haluan kirjoittaa jostain muusta.

Haluan kirjoittaa enemmänkin asioista. Niistä, joita näen ja koen ja tunnen. Niistä, joita olen oppinut tähän mennessä. Niistä, joita en todellakaan vielä ole oppinut ja asioista, jotka ovat keskeneräisiä. Hyviä, huonoja, pelottavia, kaikenlaisia. Itse nautin siitä, että saan lukea mahdollisimman aidosti kirjoitettua tekstiä ja haluan siksi yrittää kirjoittaa tännekin sellaista. Kirjoittaminen on myös jotenkin rentouttavaa ja tuntuu omalta jutulta. Siksi valitsinkin tällä kertaa mielummin blogin kuin kielioppitehtävät. Joo, vain tällä kertaa.

No mitä sitten olen oppinut? Ainakin sen, että yhdessä hetkessä täällä olo saattaa tuntua todella onnelliselta ja toisessa hetkessä taas vähän vähemmän onnelliselta. Riippuu siitä, mistä näkökulmasta katsoo ja mitä asioita ajattelee. Kuitenkin olen useimmiten tuolla kaupungilla kävellessäni ennen kaikkea kiitollinen siitä, että on tällainen mahdollisuus nähdä uusia paikkoja, vuoria! Tavata uusia ihmisiä, oppia kieltä ja tuntea olevansa välillä hukassa ja toisessa hetkessä juuri siellä missä pitääkin.

Nyt kun olen oppinut tuntemaan muutamia ihmisiä täällä jo vähän syvällisemmin kuin "Mitä kuuluu? -Ihan hyvää"-tasolla, tuntuu paljon kotoisammalta. Outoa, että eräs tyttö muistuttaa todella paljon yhtä ystävääni Suomessa. Siitä tulee jotenkin jännä olo, eleet ja kaikki täsmäävät. Outoa, mutta mukavaa.

Haluan kirjoittaa myös ihan muuten vaan, kun siltä tuntuu. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että menen nukkumaan. Huomenna matkustamme muutaman erasmuslaisen kanssa Zell am Seelle. En malta odottaa, että nään taas uusia vuorimaisemia. En saa niistä koskaan tarpeekseni.

Tunnolliset sairastavat lomalla?

Nyt se sitten tuli tännekin. Nimittäin kunnon syksy ja sen mukana syysflunssa. Aika huvittavaa, että olen ollut pitkään lomalla ja heti kun opiskelu alkaa, tulen kipeäksi. Onneksi tällä viikolla kursseja oli vain tiistaina ja keskiviikkona, nyt saan rauhassa lepäillä. Eilinen meni aikalailla sängyn pohjalla, mutta tänään tuntuu jo paremmalta. Viikonloppuna olen toivottavasti terveiden kirjoissa.

Menee ihan hyvin, ellei kipeänä oloa ja osittain matalaa syysfiilistä lasketa. Yhteiselo muiden talon asukkaiden kanssa vaatii vielä sopeutumista. Se on varmaan eniten vain totuttelusta kiinni. On outoa, että ei ole sellaista omaa paikkaa missä olla. Kämppikseni muutti tänne asumaan viime sunnuntaina ja muutenkin talossa on ollut paljon enemmän vilskettä. Keittiössä on illalla kova puheensorina ja täytyy vähän varoa, ettei huitaise kenenkään kattilaa menemään. 

En ole vielä päässyt kunnolla osallistumaan "iltatuokioon" muiden kanssa, kipeänä olen päättänyt jäädä ihan omaan seuraan. Vähän jännittää, että löytyykö sieltä niitä "omia" tyyppejä, mutta eiköhän. Ainakin paria tyttöä voisin jo sellaiseksi kutsua. Ensi viikon tiistaina keittiössä valitaan 1. kerroksen puheenjohtaja ja käydään läpi keittiöasioita. Sen jälkeen on vielä tarjolla naposteltavaa ja juotavaa. Ehkä siellä sitten myös tutustuu uusiin ihmisiin.

Luulen, uskon ja toivon, että ajan kanssa tähän yhdessä asumiseen tottuu. Kyllä se kotoisa fiilis varmaan sieltä vielä tulee ja sitten voi olla ihan aidosti muiden seurassa. Tykkään jo nyt siitä, että keittiössä on aamulla kiva tunnelma. Radio on päällä ja kuulumisia kysellään puolin ja toisin. Ehkä alan vielä todella pitämään tästä yhdessä asumisesta. Kuka tietää. Ainakaan se ei ole kiinni muista ihmisistä, sillä kaikki ovat täällä todella mukavia.

Vielä muutama sana yliopistosta. Saksan tuntini ovat Uniparkissa, mikä on täällä käsittääkseni kaikista modernein yliopistorakennus. Sieltä ovat myös alla olevat kuvat. Ylhäällä oleva terassi on varmasti kevätlukukaudella todella mukava, nyt siellä on liian kylmä. Maisemissakaan ei ole valittamista. Lisäksi minulla on kursseja vielä kolmessa muussa rakennuksessa, tykkään niistä ehkä enemmän. Pidän Uniparkistakin, mutta se on omaan makuuni liiankin moderni.

Tällä viikolla ei ollut vielä niin paljon kursseja, mutta ensi viikolla pääsen sitten oikeasti opiskelun makuun, toivottavasti terveenä ja täysissä voimissa!

Hiljaa hyvä tulee

Havahduin siihen tällä viikolla.

Kävelen nopeasti, ruksin yli kalenterista jo tehtyjä asioita, en oikein keskity mihinkään täysillä. Ajatukset harhailevat.

Pitäisi olla jo siellä.

Niin missä?

Tajusin, että olen kiirehtinyt tässä kuussa paikasta toiseen ihan riittävästi. On tuntunut siltä, että asioita on ollut vielä vaikka kuinka paljon hoidettavana. Esimerkkinä se, että olen ollut täällä kohta kuukauden ja sain vasta eilen hankittua astiat ja muut keittiöön tarvittavat jutut. Tänään avasin pankkitilin.

Mitä vielä pitäisi hoitaa? Niimpä, ei mitään. Kaikki onkin ihan hyvin. Voin alkaa nyt oikeasti elelemään täällä.

Tällä viikolla olen välillä päättänyt jäädä kotiin, vaikka luvassa olisi ollut tapaamisia tai muuta tekemistä. Haluan olla mukana kaikessa, mutta se on mahdotonta ja hyvä niin. Ei kaikkialla pidäkään olla. Tärkeintä on se, että on läsnä siellä missä kulloinkin on. Yllättävän vaikeaa, mutta mahdollista.

Tänään kävelin vähän hitaammin, fiilistelin, pääsin jo vähän lähemmäs rentoutumista. Keskityin tarkkailemaan sitä, mitä ympärillä tapahtuu. Ei ollut mihinkään kiire. Tässä on 9 kuukautta aikaa kävellä h-i-t-a-a-m-m-i-n. Myöhästyminen on joskus ihan hyvästä.

Rupertikirtag

En ole nyt varma kirjoitinko otsikon oikein, koska tuohon sanaan on jotenkin niin vaikea saada oikeat kirjaimet. No kuitenkin, se tarkoittaa kirkkoon liittyvää juhlapäivää, jota vietetään 24.9. Perinteistä festivaalia vietetään Salzburgin vanhassa kaupungissa 21.-25.9. Kävelin viime viikolla festivaalialueen läpi monta kertaa, kun olin menossa orientaatioihin. Sunnuntaina kierreltiin aluetta vähän paremmin saksalaisen, puolalaisen, japanilaisen, venäläisen ja italialaisen kanssa. Sai taas pitkästä aikaa pukea Dirndlin päälle!

Lopuksi jäimme vielä katselemaan ilotulituksen, joka oli kyllä hienoin tähän asti näkemistäni. Japanilaisen tytön mielestä ei ollut kovin kummoinen. Kuulemma jonkin verran näyttävämpiä ilotulituksia voi nähdä Tokiossa. Saattaa olla perääkin. Muitakin saksalaisia liittyi seuraan ilotulitusta katsomaan ja ilta oli kaiken kaikkiaan oikein mukava. Olimme muuten tuossa karusellissa, se oli ihan huippuhauska! Minkäänlaista jonoa sinne ei ollut, piti vain nopeasti napata itselleen keinu. Valitettavasti jonkun pienen lapsen nenän edestä, mutta kyllähän vanhempienkin lasten täytyy joskus saada huvitella. Alin kuva on otettu opiskelija-asuntolamme aulassa puolalaisen tytön kanssa. Meillä oli tarkasti suunniteltu värikoodi.

Muutenkin viikonloppu oli onnistunut, eläintarhareissu oli myös hauska. Ajattelin kuitenkin, että tänne blogiin en sittenkään eläintarhareissukuvia laita. Lähes samat eläimet ne sielläkin oli, kuin esimerkiksi Korkeasaaressa. Tottakai joitakin eksoottisempia eläimiä. Salzburgin eläintarha on mielestäni ehdottomasti käymisen arvoinen! Eläintarhasta voi ihailla vuorimaisemia ja kävelyreitti on hyvin opastettu.

Viime viikko oli aika raskas: uusia ihmisiä, vieraita kieliä, paljon informaatiota... Tällä viikolla on onneksi vapaata, vaikka jonkun verran ohjelmaa tällekin viikolle on luvassa. Tänään ajattelin kuitenkin ihan vain olla rauhassa. Ehkä käydä kahvilla. Ehkä kakulla.

Kuulumispläjäys

Orientaatioviikko on nyt ohi ja olen ollut käytännössä melkein koko ajan menossa. Pyörää en ole vielä ostanut, joten jalat ovat aika puhki. Blogin päivitys on jäänyt, mutta nyt ajattelin kirjoitella vähän sekalaisia kuulumisia.

Tällä hetkellä olo on väsynyt, mutta tyytyväinen. Olen saanut tavata tällä viikolla paljon erilaisia ihmisiä, mikä on ollut ihan tosi kivaa. Ensimmäisenä orientaatiopäivänä sain erikoisen tutustumispuuskan, jota ei ole koskaan aikaisemmin tullut. Yhtäkkinen halu tutustua kaikkiin ja saada tietää mistä päin kukakin on kotoisin. Olin iloinen siitä, että pystyin jostain kaivamaan sen itsevarmuuden. Yleensä tuollaiset tilanteet eivät kuulu vahvuuksiini. En oikeastaan ajatellut mitään siinä, kun aloin juttelemaan jollekin. Yritin olla mahdollisimman avoin. Sain yllättävän paljon ilahtuneita ilmeitä, kun kerroin olevani Suomesta. Tietysti jossain vaiheessa ne itsemurhatilastot ja Suomen kylmyys tulivat esille, mutta pääosin muiden suhtautuminen oli positiivista.

Ainakin saksalaisiin, italialaisiin, puolalaisiin, ranskalaiseen, sveitsiläiseen, virolaiseen, tsekkiläisiin sekä suomalaisiin olen tutustunut. Yliopistossa pitäisi olla 5 suomalaista, joista olen tavannut 3 eli vielä yksi olisi tapaamatta. Lisäksi olen kuullut, että omassa opiskelija-asuntolassani asuu yksi suomalainen kolmannessa kerroksessa. Itse olen ensimmäisessä kerroksessa, joten ainakaan vielä en ole tietääkseni häneen törmännyt. Omassa asuntolassani olen myös tutustunut itävaltalaisiin, mutta en tällä viikolla kovin hyvin ajan puutteen vuoksi.

Tämän viikon ohjelma on sisältänyt informaatiotilaisuuksia, tiedekuntakierroksia, iltakierroksen Hohensalzburgin linnassa (aivan upeat näkymät korkealta tornista ilta-auringon laskiessa ja minulla oli akku tietysti juuri silloin loppu eli valitettavasti ei kuvia) ja olutillan Augustiner Bräu:ssa. Infotilaisuuksista on ollut todella paljon hyötyä ja ohjelma on ollut kevyttä, ei ainakaan vielä sitä kuivaa luennointia. Kaikin puolin onnistunut viikko siis.

Tähän sekalaiseen postaukseen voisin vielä kirjoittaa kielien puhumisesta. On ollut vaikeaa puhua saksaa ja englantia lähes samaan aikaan. Aina englantia puhuessa kaikki saksan sanat muistuvat mieleen ja toisinpäin. Olen myös ehkä liikaa hokenut sitä, etten osaa vielä puhua hyvää saksaa. Jatkossa aion olla itsevarmempi ja puhua vaikka sitten puuta heinää. Olen kuitenkin saanut kannustusta saksalaisilta, kyllä se tästä. Isossa porukassa on ollut hieman vaikeaa seurata koko pöytäseurueen puheenaihetta, mutta olen tyytynyt juttelemaan vieruskaverille silloin kun isoon keskusteluun on vaikeaa ottaa osaa. Tuntuu, että tällä hetkellä saksa sujuu paremmin kuin englanti.

Vielä yksi asia, minkä olen huomannut: vieraan kielen puhuminen käy työstä. Täytyy keskittyä tuottamaan omaa puhetta, mutta myös kuuntelemaan mitä muut sanovat. Jälkimmäiseen vaaditaan kuitenkin huomattavasti vähemmän keskittymistä. Ei sillä, ettenkö haluaisi kuunnella mitä muut sanovat, vaan sillä, että olen paljon parempi ymmärtämään kuin itse tuottamaan puhetta. Olen ollut todella väsynyt illalla jokapäiväisen kielikylvyn jälkeen. Eiköhän sekin tästä pian muutu parempaan eli pirteämpään suuntaan.

Huomenna on hyvä tilaisuus puhua saksan saksaa kun lähden saksalaisporukassa eläintarhaan. Silloin ajattelin ottaa myös kameran mukaan, joten tännekin saan sitten taas kohta kunnon kuvia. Orientaatioviikolla kuvia tuli otettua harmittavan vähän, mutta ehkä myös parempi niin. Aika ei kulunut kuvia ottaessa, vaikka se aina se tärkeä asia onkin.

Tällä kertaa kaikkea todella sekalaista. Seuraavalla kerralla kirjoitan toivottavasti vain jostain tietystä aiheesta. Väsy on tällä hetkellä kova, mutta onneksi huomenna saa nukkua pitkään. Sänky houkuttelee luoksensa ihan juuri nyt.

Sunnuntain ajatuksia

Olen sunnuntaifani. Tykkään siitä, että voi olla rauhassa omien ajatustensa kanssa. Tänään olen todella tarvinnut sitä, yksinoloa. En ole oikeastaan tehnyt mitään ihmeellistä, syönyt, ottanut päikkärit, kuunnellut musiikkia. Joskus se on vaan ihan parasta.

Huomenna alkaa orientaatioviikko eli sitä rytmiä alkaa pikkuhiljaa tähän elämään tulla. Viimeiset viitisen kuukautta olen elänyt enemmän ja vähemmän rytmitöntä elämää, mikä on ollut kyllä enimmäkseen vain hyvä asia. On tullut mietittyä aika paljon asioita. Nyt on taas aika siirtyä opiskelijaelämään ja siihen sosiaalisempaan elämään. Odotan sitä enimmäkseen innolla.

Vähän silti jännittää mitä siitä tulee, kun tämäkin opiskelija-asuntola alkaa lokakuun alkuun mennessä täyttyä. Keittiössä on aina ihmisiä, omaa ruuanlaittovuoroaankin joutuu varmasti jossain kohtaa odottamaan. Kämppis tulee lokakuun alkuun mennessä takaisin asuntolaan ja silloin vietän suurimman osan ajastani jonkun toisen tai toisten ihmisten seurassa. Nautin kyllä ihmisten seurasta, mutta tarvitsen yksinoloakin. Luulen, että tulen viettämään aikaa myös kirjastossa tai puistossa välillä ihan yksin.

Tämän vaihtovuoden aikana teen kuitenkin tietynlaisen poikkeuksen. Aion sanoa enemmän kyllä kuin ei, myös silloin, kun tuntuu, että kaikista helpoin vaihtoehto olisi sanoa ei. Tiedän, että en saa näitä tilaisuuksia täällä enää uudestaan ja haluan käyttää mahdollisimman monet niistä. Aion lähteä mukaan tilaisuuksiin ja ottaa riskejä, vaikka jännittäisi, jopa pelottaisi. Toista vaihtovuotta ei enää tule olemaan ja siitä pitää muistuttaa itseään aina sopivin väliajoin.

Huomenna luvassa on tervetulopuhe, lounasbuffetti, kaupunkikierros ja lopuksi se kaikista paras: kahvia ja kakkua.

München

Kun maanantaina saavuin Münchenin rautatieasemalle, tajusin kaivanneeni sinne paljon enemmän kuin olin luullut. Kyllä, Müncheniin, mutta myös rautatieasemalle. Muistoja tuli heti mieleen, rautatieasema ei ollut paljon neljässä vuodessa muuttunut. Edelleen sama tuttu haju ja tutut kuulutukset.

Hyppäsin S6: een, jolla matkustin Gräfelfingiin. En olisi uskonut, että jännittäisi niin paljon. Jouduin keskittymään matkan aikana rauhalliseen hengitykseen ja ajatuksien hiljentämiseen. Jokaisen pysähdyksen jälkeen Gräfelfing oli aina lähempänä ja lähempänä. Mietin olisiko joku jo vastassa vai kävelisinkö perheen kotitalolle asti. Jännitys muuttui aika nopeasti innostukseksi ja en pystynyt enää olemaan hymyilemättä. Jäin pois S6:sta, kävelin rappuset alas ja näin tutut, hymyilevät kasvot. Perheen äiti ja lapset olivat tulleet vastaan. Halattiin ja pojat vähän ujostelivat. Kävelimme yhdessä kotitalolle ja kaikki tuntui jotenkin ihan samalta kuin ennenkin.

Halusin kiertää Münchenissä suurimman osan niistä paikoista, joissa vietin 4 vuotta sitten eniten aikaa. Kävelin sitä reittiä, mitä ihan ensimmäisinä päivinä Münchenissä kuljin. Isar-joen varrella ja Englischer Gartenissa riitti porukkaa, sää suosi ja lämpötila oli 25 asteen paremmalla puolella. Kävin tilaamassa perinteisen maitokahvin ja juustokakun, söin jäätelöä ja yritin nauttia mahdollisimman paljon.

En yleensä pidä väenpaljoudesta, mutta Münchenissä se ei häiritse. Nautin siitä, että välillä saa olla ihan anonyyminä ihmisjoukon keskellä. Parasta on, kun kävelee illalla kaupungilla, kuuntelee katusoittajia ja fiilistelee sitä tunnelmaa mikä Münchenissä on. Se oli edelleen siellä.

Parasta on myös se, kun saa taas sen saman, yhtä lämpimän vastaanoton. Poikien ujostelusta huolimatta, jo ensimmäisen päivän jälkeen tuntui siltä, että meidän välillä on edelleen ystävyyssuhde. Tutut askeleiden äänet kuuluivat taas portaista ja pian pieni poika oli yläkerrassa, "huoneessani" halaamassa ja toivottamassa hyvää yötä. Tuntui hyvältä.Torstai-iltana olin myös lastenvahtina vanhempien ollessa konsertissa.Tuli leikittyä monsteria, vampyyria ja piilosta, luettua satuja ja kellotettua, kuka ajaa nopeimmin leikkiautoa. Olin kyllä kaivannut lasten hoitamista, mutta au pairiksi en kuitenkaan enää uudestaan lähtisi. Se on nyt koettu ja nähty.

Au pair-aika on siis auttamattomasti ohi. En enää ollut vierailuni aikana perheen au pair, vaan pikemminkin ystävä. En enää asunut saman katon alla samalla tavalla, vaan olin kuitenkin vähän toisten nurkissa vieraana. (Siitä huolimatta, että tunsin itseni todella lämpimästi tervetulleeksi.) Koko asian tajuaminen oli ehkä se jännittävin asia Münchenin reissussa. Päällimmäisenä tunteena on nyt kiitollisuus siitä, että sain palata Müncheniin ja muistella menneitä. Perhettä hyvästellessä tuli hieman tippa linssiin, mutta tiedän, että olen aina tervetullut takaisin. Noin sydämellisiä ihmisiä ei ole kyllä läheskään joka paikassa.

Nyt on kiva olla taas Salzburgissa, mutta Müncheniin haluan kyllä palata tulevaisuudessakin.